Taas on ehtinyt tapahtua. Nyt aamukiireiden hellittäessä koetan kirjoittaa nopean selonteon viimeisimmistä.

Lunan helmikuisesta poismenosta olen jo toipumaan päin, vaikka monesti kaunis rouva vielä mielessä käykin ja kuin tapahtumista ei olisi kuin muutama viikko. Viime viikonloppuna kohtasi laumaamme uusi suru. Laitan siitä myöhemmin tarkempaa eläinlääkärin raporttia, mutta rakas Benjamin-pappa veti viimeisen henkäyksensä kotipesässään maanantai-aamuna. Viikonlopun verran käytiin näkyvää taistelua, mutta pian kävi selväksi, että oli liian myöhäistä.

Benillähän oli jo parin vuoden ajan vaikeuksia pitää alapäätään puhtaana. Edellinen omistajakin muistaa jo joutuneensa välillä puhdistelemaan Benin puolesta, mutta me jouduimme pitämään yllä jatkuvaa tarkkailua ja Betadine-varastoa. Lauantaipäivänä huomasimme Benin olevan todella vaisu ja rupesimme tarkemmin tutkimaan tilannetta. Marsu näytti muuten normaalilta, mutta oli väsynyt. Ikäähän herralla oli jo 6,5 vuotta, joten uni on muutenkin maistunut jo jonkin aikaa, eli varmasti ihan ensimmäisin sairaudesta johtuva väsymys jäi huomaamatta. Yritimme katsoa peniksen tilannetta tarkemmin, mutta tällä kertaa emme saaneet sitä esiin ja puhdistusyritys teki kipeää. Laimennettu Betadine esiin ja uusi yritys. Esinahan alla oli paljon ruskeaa ja vaaleaa mömmöä, jota emme kuitenkaan topsipuikolla saaneet kahmittua. Yhtäkkiä poikaystäväni huudahti "VERTA!" ja virtsateistä vuoti tummaa juoksevaa verta tai veristä virtsaa.

Äkkiä päivystykseen, myöhään lauantai-iltana. Olen aina ajatellut, että ympärivuorokautisen päivystyksen tarpeessa mennään Helsingin Viikissä sijaitsevaan Yliopistolliseen eläinsairaalaan ja sinne siis taksilla suuntasimme. Ei olisi kannattanut. Soitin taksista eläinsairaalaan ja selitin tilanteen. Puhelimeen vastannut hoitaja oli samaa mieltä, että tulkaa vain lääkärin tykö. Perille päästyämme aulassa oli kaksi koiranomistajaa jonottamassa sekä vartija meitä vastaanottamassa. Kerroimme hänelle tilanteen ja kuultuaan oireet, hän meni hakemaan muuta henkilökuntaa. Oli jo keskiyö.

Jonkin ajan kuluttua vastaanottoluukulle tuli väsynyt hoitaja, joka vasta kirjasi meidät virallisesti paikalle, kyseli yhteystiedot ja marsun tiedot. Kyseli muutamaan kertaan uudelleen. Kone ei löytänyt aiempia käyntejämme. Ben valitti kipua kantokopassa. Viimeiset oireet kuultuaan hoitaja vaikutti hämmentyvän, joko kuulemansa perusteella tai sitten kuin muistaessaan jotakin unohtunutta ja palasi kiireellä takahuoneisiin.

Kolmen jälkeen aamuyöstä meitä tultiin hakemaan. Taas yksi väsynyt ihminen, joka ei esittäytynyt. Kerroimme taas kaikki oireet, marsua tutkailtiin. Verta tuli. Hetken päästä ymmärsin, että kyseessä oli hoitaja eikä lääkäri. Hän kirjasi tietoja ylös ja lähti hakemaan "jotakin vaa'aksi kelpaavaa". Aikaa kului. Lopulta saatiin paino ylös. Se oli sama kuin kotoa lähtiessä, ihan normaali paino. Ben ei ollut syönyt matkaeväitä eikä meillä ollut tukiruokaa mukana.

Saimme odottaa tutkimushuoneessa, johon lopulta tuli henkilö, jonka oletin olevan lääkäri. Hän kyseli samoja asioita (eli nyt noin viides henkilö, jolle kerroimme oireet?) ja todella väsyneenä jäi pohtimaan kanssamme mikä päivä nyt on ja mikä on siis eilinen ja mikä on toissapäivä. Beniä tutkailtiin, kuunneltiin ja verta tuli. Lääkäri ehdotti kipupiikkiä ja muita helpottavia pistoksia sekä alapään puhdistusta ja infektioon antibiootteja. Koska Benillä on historiaa likaisuudesta, ei lääkäri epäillyt virtsatiekiviä eikä siis nähnyt tarvetta röntgenkuvaukselle. Lääkäri meni katsomaan, olisiko takahuone vapaana puhdistusta varten. Jäimme odottamaan. Odotimme kauan. Todella kauan. Poikaystäväni meni käytävälle huhuilemaan henkilökuntaa. Lopulta joku käveli vastaan.

"Onkohan meidän lääkäri mennyt katsomaan toista potilasta? Hän on varmaan ainoa vuorossa?"

"Joo ei oo muita. Ei kun se istuu tossa."

Mitä.

Varmaan aamuviideltä ei kukaan jaksa sanoa esim. "Siellä on nyt puhelinkonsultaatio/jotakin meneillään, käynpä katsomassa pääsisikö hän luoksenne". Varmaan on helpompi vain osoittaa sormella ja saada samalla toinen vaikuttamaan laiskalta. Vaikka kuinka yritti vastustaa ajatusta, niin tuli sellainen olo, että lääkäri oli nukahtanut tai unohtanut meidät täysin. Poikaystäväni kävi hakemassa hänet ja homma alkoi taas edetä. Benin alapää putsattiin ja tukiruokintaan kehoitettiin. Antibiootteihin saimme reseptin ja toki ensimmäisen annoksen vastaanotolla. Olo oli turhautunut, epävarma ja todella väsynyt. Jotakin vikaa oli tuossa paikassa, jossa kolmen eläimen jonossa joutuu odottamaan viisi tuntia koko ajan kokien itsensä/asiansa unohdetuksi.

Kotona ruokin Beniä ja eläinlääkärissä saadun kipupiikin jälkeen Ben-raukka koetti vähän syödä heinääkin. Tämä prosessi loppui kuitenkin lyhyeen. Ben hakeutui nurkkaan itsekseen eikä liikkunut. Pinja pysytteli lähistöllä eikä onneksi ruvennut kiusaamaan sairasta, kuten Lunalla ja Mirillä oli tapana. Seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, huomasin tukiruokinnan aikana, että Ben vuotaa edelleen verivirtsaa. Soitin Yliopistolliseen eläinsairaalaan ja kerroin edellisyön reissustamme sekä nykyisistäkin oireista. Heillä oli kuulemma ruuhkaa, mutta yrittäisivät soittaa parin tunnin sisällä takaisin.

Potilaita hoidetaan kiireellisyyden mukaan. On mielestäni huolestuttavaa, ja pelottavaakin, että pientä ja herkkää jyrsijää ei oteta tämän vakavammin päivystyksessä. Jos eläin vuotaa verta, ja varsinkin jos marsu on syömättä, on reagoitava heti. Toki muitakin eläimiä on samaan aikaan vakavasti sairaana, mutta isompi otus kestää tällaisiakin oireita paljon paremmin. En saanut soittoa takaisin. Kului lähes neljä tuntia. Soitin heille uudelleen ja puhelimeen vastannut hoitaja ei tiennyt asiasta mitään. Halusi vain puolustautua, että hän ei ole se, joka takaisinsoiton lupasi. Selvä, ei kiinnosta. Hän ehdotti, että tulisimme samantien päivystykseen jonottamaan lääkärille pääsyä. Tulistuin. En todellakaan halunnut kokea samaa viiden tunnin jonotusta uudelleen siinä ympäristössä.

Kiireettömissä asioissa olemme käyneet jo vuosia Haumaussa, joka on nykyään yhdistynyt Univetin kanssa ja molemmat kulkevat pohjoismaisella brändillä Evidensia (evidence based medicine). Palvelu on ollut aina hyvää ja Suomen parhaat eksoottisten lemmikkien lääkärit ovat edelleen heillä töissä (Pilvi Lassila ja Päivi Kuisma). Soitin Evidensia Tammistoon, joka on myös päivystävä eläinsairaala, googletettuani, että heiltä varmasti löytyy kaikki mahdollisesti tarvittava päivystyksellinen toiminta sunnuntai-iltanakin. Samassa paikassa kävimme aikoinaan (silloinen Univet Tammisto) kun Marcel oli väsynyt pitkän kennelyskän aikana ja heillä oli pk-seudun ainoa ei-kesälomalla oleva kardiologi, joka teki Marcelille päivystyksellisessydämen ultraäänen.

Puheluni Tammiston Evidensiaan sai minut tekemään päätöksen. Ei enää ikinä Viikkiin. Tammistossakin oli kuulemma jonoa, mutta ei yhtäkään toistaiseksi operaatiota vaativaa lemmikkiä. Paikalla oli myös kaksi eläinlääkäriä, joten jono kulkisi tuplavauhtia verrattuna Viikin vastaanottoon. Taksimatka tuli vähän kalliimmaksi, mutta muuten eläinlääkärireissujen loppusumma oli aika samankokoinen. Vastaanotolle pääsimme puolessatunnissa, ilmaisten kahvikupposten kanssa. Beni tutkittiin taas läpikotaisin. Paino oli laskenut vuorokaudessa 20 grammaa, mikä ei ole ihan hälyttävin määrä, kun ottaa huomioon, että marsu ei jaksanut juuri syödä. Ben sai viimein kipulääkettä myös kotiin ja lisää tukiruokaa sekä vitamiineja. Antibiootteja jatkettaisiin. Kyseessä saattaisi olla myös virtsatiekivi, joka on vain oireillut kauan. Tai jotakin muuta. Kasvain esimerkiksi. Vuoto saattaa siis tulla virtsarakkoakin syvemmältä. Päivystysaikana ei kuitenkaan operoitaisi eikä väsynyttä marsua ehkäpä kannattaisikaan yrittää nukuttaa (sitä päätöstä ei onneksi tarvinnut tehdä) eli siis röntgeniä tai ultraääntäkään ei päivystysaikana (ja tuplahinnalla) tarvinnut ottaa.

Tammiston Evidensian palvelu oli lämmintä ja sekä asiakasta että omaisia kunnioitettiin. Ben sai kehuja reippaudestaan ja diagnoosia pohdittiin aidosti paneutuen. Eksoottisille eläimille oli jopa oma, vähän syrjäisempi vastaanottohuoneensa, jotta herkkäaistisienkaan saaliseläinten ei tarvitsisi odottaa aivan kylki kyljessä koirien ja kissojen kanssa.

Huomasin kyllä, että Ben oli paljon väsyneempi taas sunnuntai-iltana. Annoin Benin olla aika rauhassa taas eläinlääkärireissun lopuksi. Maanantaiaamuna heräsin aikaisin tukiruokkimaan Beniä, joka oli kaivautunut entistä syvemmälle kyljellään olevaan kukkaruukkuun. Samaan, josta löysin Lunan helmikuussa. Kapaloin Benin pyyhkeeseen ja yritin ruokkia väsynyttä ukkoa. Ben ei juuri jaksanut pureskella, yritti niellä tukiruokavellin samantien ja lopulta luovutti senkin suhteen. Ymmärsin, että tämä oli nyt tässä. Laskin Benin takaisin kukkaruukkuun ja jätin pyyhkeen suojaksi. En tosin usko, että Beniä mikään pelotti. Se oli jääräpäinen kaveri. Pinja katsoi tapahtumia aitauksen toisesta päästä.

Menin joksikin aikaa toiseen huoneeseen hengittelemään ja koetin tavoittaa poikaystävääni, joka todennäköisesti nukkui kotonaan kännykkä äänettömällä. Laitoin tekstiviestejä Benin ensimmäiselle omistajalle ja kerroin Benin olevan vakavasti sairas. Hän lupasi vahtia kännykkää koko päivän ja muistutti myös, että jos aika on lähellä, niin hän voi tulla hakemaan Benin eläinlääkäriin tai sitten pieneläinhautausmaalle Iineksen viereen. Puhuimme kauniita sanoja Benistä ja toivoimme parasta, mutta nyt ajatusten toistaminen lähinnä väsyttää ja vielä helposti itkettääkin.

Marcel-koira oli todella ärsyttävä. Se kieriskeli ja haukahteli ja haki huomiota jatkuvasti. Ihan kuin maailman ärsyttävin kiukkulapsi. Lopulta Marcel kipitti olohuoneeseen jatkamaan kitinäänsä yhä kärkkäämmin ja minun oli pakko mennä perässä ojentamaan koiraa. Marcel seisoi Benin aitauksen alla ja katsoi aitausta kohti. Beniä se ei voinut nähdä, mutta ehkä haistoi jotakin ja kuuli marsusta lähtevät syvät huokaukset. Raotin pyyhettä ja huokaukset loppuivat. Kylkien turkki ei enää liikkunut. Silitin Beniä ja koetin varmistua. Kyllä, se oli siinä. Koko taistelu.

Siirsin Benin kantokoppaan. Toimitus ei tuntunut pahalta, sillä jotenkin Ben oli vielä siinä. Lunaa en halunnut nähdäkään silloin talvella vaan juoksin huoneesta pois vaikka sen kuolemaan ehdin jollain tapaa varautua kauemmin. Nyt rauhassa peittelin Benin pyyhkeiden ja heinien sekaan. Lähdin herättämään poikaystävääni ja laitoin viestin Benin entiselle omistajalle, jonka äiti pääsikin häntä aikaisemmin noutamaan Beniä. Iltapäivällä Ben oli jo haudattu pyyhkeiden ja kenkälaatikon kera, saanut kivikoristeet ympärilleen ja pian tulisi kukkiakin muistoa kunnioittamaan.

Monta päivää on tullut mietittyä taivalta Benin kanssa... Aika kulkee aivan liian nopeasti...

Muusta...

Pinja oli aluksi yksinäisyydestä peloissaan. Benin viimeinen nosto pois aitauksesta sai sen kiljuen juoksemaan ympyrää. Suruni keskellä oli siis pakko toimia pian ja laittaa ostoilmoituksia internettiin. Perjantaina pitäisi Pinjalle tulla uusi ystävä Kirkkonummelta, mutta siitä lisää sitten joskus.

Oskarille kuuluu leppoisaa hyvää.

Marcel on käynyt kolme kertaa eläinlääkärissä. Siihenkin on siis mennyt paljon rahaa tässä kuussa, mutta onneksi vakuutus on korvannut melkein puolet kuluista. Ensin oli siis normaali vuositarkastus, johon kuului perustutkimusta ja rookotukset, madotuksesta keskustelu (kakkanäytteet kunnossa, ei siis tarvinnut madottaa) sekä punkkisuojauksesta keskustelu. Tutkimuksissa vasen silmä näytti hieman oudolta, joten siihen piti varata oma silmälääkärikäyntinsä, jossa sitten paljastui synnynnäinen silmäsairaus. Siitä joskus lisää. Vuositarkastuksessa Marcel aristi myös oikeaa polvea sekä vasenta lonkkaa, joten siihenkin varattiin ortopediaika. Siellä taas selvisi, että luut ovat hyvässä kunnossa, mutta lihakset hieman jumissa. Jatkossa siis fysioterapiaan ja saatiin varastoon tulehduskipulääkettä, jota kannattaisi ottaa ennen fysiökäyntiä.

Uudesta aitauksesta.. noh, se on vielä vaiheessa. Kaikki osaset alkavat olla kasassa, mutta niiden yhdistäminen hämmentää eikä mulla ole kokemusta sellaisesta. Pian, pian. Nyt on vähän muuta mielessä.