Niinhän siinä kävi, että lähes kaksi kuukautta jaksoi Polkunen meillä taistella laihtumista, karvanlähtöä ja papanointivaikeuksia vastaan. Lääkitykset hoidin kunnialla loppuun vaikka se vaikuttikin työhön ja koulunkäyntiini. Arkikin helpottui hieman, kun lääkkeitä lopeteltiin porrastetusti. Kurjaa oli seurata pienen ponnisteluja. Minusta jo tuntui, että lääkkeet auttoivat ja marsu oli alkanut toipua. Epämääräiset keuhkoäänet katosivat antibioottien myötä, paino nousi normaaliksi ja turkkikin ehti palata pientä selkälaikkua lukuunottamatta.

Vaan sitten karvat lähtivätkin uudelleen ja laihtuminen alkoi taas. Tätä ennen en huomannut mitään hälyttävää. Marsu söi jopa heinääkin, kun se aiemmin oli pysytellyt lähinnä pellettikupin äärellä. Luna ja Miri lihoivat vaan entisestään, kun Polkusen vuoksi piti jatkuvasti täyttää pellettikuppia, ettei marsulta lopu syötävä. Kun huomasin karvojen taas lähteneen alavartalolta, otin yhteyttä entiseen omistajaan, joka kyseli muutenkin marsun kuulumisia, ja toin esiin ajatuksen, että Polkunen olisi saanut kärsiä jo liikaa yhden elämän aikana. Tarkoitus oli ensi viikolla varata aika eläinlääkäriin eutanasiaa varten.

Perjantaina 18.11. saavuin kotiin uuvuttavasta työharjoittelustani. Olin valmis lysähtämään sohvalle ja tuijottamaan jotakin letkeää elokuvaa. Ovella tuli kuitenkin vastaan poikaystäväni ja sanoi "Polkunen vaan makaa tuolla häkissä". Ensimmäinen ajatus: "No nyt se sitten tapahtuu." Toisen ajatuksen sanoin kuin automaattisesti ääneen: "Kuinka kauan? Ota kuljetusboxi. Me lähdetään nyt eläinlääkäriin." Katsoin häkkiin ja siellä, kukkaruukun takana, makasi Polkunen kyljellään. Toisella puolella vartioi Luna ja toisella puolella Miri. Aivan hiljaa. Varasin kuljetusboxiin pyyhkeitä pehmikkeeksi sekä heinää ja pellettiä tuoksuksi ja turvaksi. Nostin varovasti Polkusen, Luna ja Miri eivät liikahtaneetkaan. Laitoin Polkusen pyyhkeiden sekaan samalle kyljelle, josta se käännähti luonnottomasti selän kautta vasemmalle kyljelle.

Lisähaastetta tilanteeseen toi se, että palkkani, joka muutenkin oli pieni poissaolojen vuoksi, oli myöhässä, lemmikkieläinkauppa oli napannut yllättäen tililtäni kesän maksuja (kassakone oli ollut rikki 3kk kenenkään huomaamatta) niin paljon, että tili oli mennyt miinukselle eikä meillä ole autoa, jolla huristella eläinlääkäriin. Soitin ihmisiä läpi. Lähimmillä ei ollut rahaa ja kauimmilla oli pankki jo kiinni. Soitin myös eläinlääkäriin, josta luvattiin, että saamme vain marssia sisään marsun kanssa heti kun saavumme. Odotimme tunnin, että poikaystäväni isä saapui autolla paikalle ja lupasi lainata rahat.

Tässä vaiheessa oli vielä helpohkoa rauhoittua. Kyyneleet nousivat silmiin kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun eläinlääkäri kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ensimmäinen piikki kirvelee hieman, mutta siitä nukahtaa niin syvään uneen, että mitään toimenpidettä ei huomaisi. Sitten lääkäri poistuu paikalta viideksi minuutiksi valmistelemaan papereita. Palatessaan marsu on syvässä unessa, silmät eivät reagoi. Polkunen makaa kyljellään, jalat suorana, silmät ja suu auki, hengittelee rauhallisesti. Sitten Polkunen täytyy ottaa pois pyyhkeiden seasta. Lääkäri asettaa marsun tutkimuspöydälle paperin päälle ja sanoo, että nyt voi halutessaan katsoa toiseen suuntaan. Piikki menee suoraan sydämeen. Koetan keskittyä ammatillisesti ajattelemaan huoneessa olevaa ultraäänilaitetta. Lääkäri kuuntelee sydämen ja sanoo, että Polkunen on nyt poissa. Voin olla marsun luona niin kauan kuin haluan ja sanoa hyvästit, mutta lääkäri muistuttaa, että kuolemanjälkeiset reaktiot alkavat nopeasti ja ettei niitä pidä säikähtää. Hän antaa minulle paperia ja lähtee. Kokoan kuljetusboxia ja rupattelen samalla. Pyydän anteeksi, etten osannut auttaa, tai etten ymmärtänyt auttaa aiemmin, ennen kärsimystä. Taittelen pyyhkeen marsun päälle, yhden heinänkorren lisään koristeeksi, katson kun marsun nenästä alkaa valua kirkasta nestettä pöydälle... Tämä on nyt se kuolemanjälkeinen reaktio. Yksi niistä. Taittelen lääkärin antaman paperin Polkusen nenän alle, ettei pöytä pilaantuisi jos kukaan ei nouda samantien marsua. Lähden ripeästi huoneesta. Kassalla työntekijät ottavat osaa menetykseeni ja se tuntuu lohdulliselta. Monen mielestä on varmasti surullista, että lemmikkimarsu kuoli niin pian ja että nyt niitä on vähemmän, mutta harva tietää tai ymmärtää, kuinka suloinen juuri tämäkin tyttömarsu oli ja kuinka ravisuttavaa oli katsoa sen viimeisiä hetkiä, sen pitkää sairautta.

Luna ja Miri ovat toipuneet yllättävän nopeasti. En ole huomannut niiden käytöksessä mitään eroa. Ovat ehkä jopa iloisempia kuin ennen, kun ei ole kolmatta, jonka outo sairaus ihmetyttää. Seuraavana aamuna teki pahaa mennä antamaan aamupalaa marsuille, kun kumpainenkin ilakoi ja pomppi, kerjäsi ruokaansa. Ennen oli yksi kiljumassa niitä kovempaa ja kiipeämässä lähes häkistä ulos tomaatinpalan haistaessaan. Siivosin häkin lauantaina, ja nyt ollaan taas siinä samaisessa arjessa, josta niin paljon nautin muutama kuukausi sitten. Kohta Luna ja Miri eivät enää muistakaan, että jossakin vaiheessa heitä oli kolme.