Whaa, meinasin alkaa itkemään äsken. Oon tainnut viimein päästä yhteyteen mun marsujeni kanssa, jotka meillä viidettä viikkoa on. Tänään ajattelin punnita Lunan ja Mirin sekä syöttää sylissä vähän voikukan lehtiä ennen kuin lähden lauantaina viikoksi Berliiniin (jos tuhkapilvi ja tautiepidemia sallii).

Otin ensin Lunan syliin ja se tuli niin kauniisti häkistä! Ei juossut paljoakaan karkuun tai koettanut mennä piiloon. Tepasteli vain hetken ja sitten antoi ottaa syliin. Ja se oli niin kultainen! Alkoi syömään samantien ja lopulta kiipesi mun leuan alle ja olkapäälle, painoi kyljen mun nenän alle ja katsoi telkkua. <3 Antoi muutaman pusun suulle ja nenällekin! Ihana marsu! Eihän näiden pitänyt olla tämmöisiä, näin suloisia hellittäviä palleroita?

Puolentunnin jälkeen laitoin Lunan takaisin häkkiin ja se jäi seurailemaan, kun koetin saada Miriä syliin. Miriä ei olisi kiinnostanut ja sylissä se söi nopeasti enemmän kuin Luna ja samantien masun täyttymisen jälkeen alkoi yrittää karkaamista. Mietin, että toisaalta marsu pitää päästää pois kun se haluaa, mutta toisaalta ei saa opettaa, että riehumalla pääsee pois. Odotin sitten hetkisen, silitin ja päästin marsusen häkkiin. Traumoja tästä ei kuitenkaan jäänyt, sillä virvoittavan vesitilkan jälkeen alkoi samantien yhteinen popkornailu ja häkin tutkiminen..

Lunan pehmeä turkki nenässä tuntui niin ihanalta. Tämän muiston kanssa on ihana kadota ulkomaille! En ole yli viikkoon sylitellyt ja silti kaikki meni näin hyvin - ehkä kuuden päivän reissun jälkeen marsuni vielä muistavat minut?