Sovimme kasvattajan kanssa, jolta olin varannut merino-veljekset, että koska heidän diagnoosinsa ja sen myötä tulevat jatkotoimet eivät vielä ole selvillä, hankkisin minä marsut muualta. Iho-oireet siis jatkuivat ja olin henkisesti jo valmistautunut ostamaan marsut läheisestä eläinkaupasta, joka sinäänsä vaikutti laadukkaalta. Ainakin marsut olivat vilkkaita ja hyvissä oloissa.

Edellisellä viikolla kävinkin jo leikittelemässä ajatuksella, että joku niistä voisi olla tulevaisuudessa minun ja tarkkailin eloansa. Keskiviikkona 27.4. sovimme äitini kanssa, että käydään yhdessä selvittelemässä marsujen taustoja ja poikaystävällenikin vihjaisin, että tuona päivänä saattaisi tapahtua. Lopulta istuimme äitini kanssa puolituntia eläinkaupan lattialla marsuhäkin edessä. Osa marsuista tuli moikkaamaan kun taas osa keskittyi syöpöttelyyn. Marsuja suuressa häkissä oli noin kuutisen kappaletta. Ensimmäisenä iskin silmäni ruokakupissa istuskelevaan mustavalkoiseen pörheään tyttöön, jonka erotin siskostaan ruskeasta laikusta oikeassa poskessa. Toisella sisaruksella taas valkoinen karva muodosti parran leuan alle. Persoonallisia otuksia!

Edelliskerrasta muistin myös vaaleamman tyttösen, jota en kuitenkaan meinannut ensiksi häkistä löytää. Katselin muita marsuja ja mietin kenet ottaisin kolmivärisen marsun kaveriksi. Jokainen oli hyvin erilainen. Oli hieman rottaa muistuttava lyhytkarvainen vaalea marsu, karheakarvainen ruskealaikkuinen marsu ja paljon erilaisia "rusettimarsuja". Moni oli enimmäkseen valkoinen ja pään kohdalla kypärämäisiä kuvioita. Hassuin oli tummanharmaa, jonka väritys muodosti selkeästi timosoinimaiset hiukset ja valkoiset vihaiset kulmakarvat kasvoille.

Viimein vaalea tyttönen heräsi päiväuniltaan ja lähti tallustelemaan kohti ruokakuppia (tai sen päällä istuvaa marsuani). Pyysimme työntekijän paikalle. Hän kertoi olevansa "marsuihmisiä" ja että kotoaan löytyy kolme marsua. Hän kertoi lajin elämästä yleensä ja että nämä marsut oli yhdistetty vain kaksi viikkoa sitten kolmesta eri poikueesta ja olivat kaikki tulleet hyvin toimeen. Ei hän hirmuisesti osannut lopulta kertoa, mutta tiesinkin marsujen vaihtuvan heillä vinhaa vauhtia. Jokatapauksessa kuulin eläinten voivan hyvin, tulevan toimeen ja se riitti minulle. Varsinkin, kun molemmat olivat vielä nuoria eivätkä olleet viettäneet pitkää aikaa eläinkaupassa. Olin myös tarkkaillut jo valmiiksi virkeyttä ja puhtautta.

Maksoin marsut, ostin purua (tai siis olisin ostanut, mutta kauppias halusi välttämättä myydä samaa kuin heillä käytetään, leppähaketta muistaakseni) ja heinää (heillä käytettiin kalleinta, pienessä pussissa myytävää allergiaystävällistä heinää, joten tuota piti myydä mukaan). Myös aikaisemmin Zooplussasta ostamani c-vitamiini oli huonoa ja Lottie-pelletistä ei oltu koskaan kuultukaan. Toki ostin sitten pussillisen Oxbowta, kun sitä kerran on heillä käytettykin. Tosin lopulta tuntui, että piti vain saada myytyä mulle sitä kalleinta.. Onnistui. Vein ostokseni (marsuja lukuunottamatta) metrolla kotiin ja laitoin häkin valmiiksi. Laitoin kuljetusboxin pohjalle pyyhkeitä, haketta ja runsaasti heinää ja lähdin takaisin eläinkauppaan noutamaan tyttöjä.

Yhdessä poikaystäväni kanssa toimme lopulta marsut taksilla kotiin. Kello oli noin seitsemän illalla. Eläinkauppiaan yritykset saada marsuja kiinni isossa terraariossa näyttivät varsin ronskeilta ja lopulta kynnet leikattiin vielä eläinkaupan tiskillä. Kaupassa oli lisäjännitystä marsuille tuomassa koira, joka haukahti tilannetta innoissaan. "Noh, oopas kulta hiljaa kun marsut säikkyy." Vaalea marsu ei ollut kovinkaan kummissaan tilanteesta, olihan se pari viikkoa vanhempikin, mutta tumma marsunen tärisi peloissaan kauppiaan sylissä toisen leikatessa kynsiä. Taksimatka sujui nätisti. Marsut kävivät jopa kurkkaamassa maisemia kuljetusboxin luukun takaa ennen kuin piiloutuivat taas heiniin. Ajattelin ressukoiden olevan varsin urheita, vielä tässä vaiheessa.

Kotona laskin kuljetusboxin häkin keskelle, kohti suojia, avasin luukun. Ei liikettäkään. Miksi olisikaan, heinäthän ovat turvaisat! Tämän pidemmälle en ollut ajatellutkaan. Nostin vielä yläosan boxista pois. Marsut napittivat yhdessä minua. Pienempi oli edellä ja jähmettynyt, joten sirosti ja mahdollisimman oikeaoppisesti siirsin sen mökin oviaukolle, josta se hypähtikin sisälle. Isompi vaalea tytteli kipitti ripeästi aivan itse ystävänsä perään.

Annoin heidän olla rauhassa, jutustelin ja lähdin putsaamaan kuljetusboxia. Nimiksi tuli vaalealle Miri Corleone (s. 13.2.2011) ja tummalle Luna Corleone (s. 25.2.2011). Miri oli katseiden käännyttyä muutamassa tunnissa tutkinut häkistä joka kolkan ja makoilikin myöhemmin joko pajusillan tai punotun putken sisällä. Lunaa sen sijaan emme nähneet pesäkopin ulkopuolella. Hieman oli asento ja nurkka vain välillä vaihtunut. Toisaalta, Luna joutui kokemaan minun kätöseni toisin kuin vanhempi Miri.

Tässä vaiheessa minulla on vain tämä kuva Miristä, koska Luna sulautuu tummana niin hyvin piilopaikkaansa.

Annoin illan ja yön mennä rauhassa, telkkaria pidin välillä illlasta päällä, että tottuivat ääniin. Jätin pienet kurkkupalat yöksi kokeeksi, jotta näkisin, maistuuko ruoka. Aamulla ne olivat kadonneet. Veikkaan tosin, että Miri söi molemmat. Heinää ei oltu syöty kuin ehkä puolikas kourallinen, vettä en huomannut kuluneen yön aikana ollenkaan, mutta ruokakupissa oli ainakin istuttu. Pellettejä puuttui ainakin kolmasosa ja papanoita oli tullut niiden tilalle. Lunako siellä istui taas?

Marsut eivät juurikaan säikähdelleet ilta- tai aamutoimiamme, ne olivat tasaisen paikallaan kauhusta. Täydentelin pelletti- ja heinämääriä, vaihdoin vedet sekä jätin taas pienet kurkkupalat puolikkaan koulupäiväni ajaksi. Kotimatkalla koulusta keräsin muutamia keväisiä tuliaisia pihamaalta. Ihan vain virkistävän maistiaisen verran vaikka tavallista papanaa tuntuikin pukkaavan normaalia tahtia. Kotiin päästyäni oli Mirin läheltä kadonnut kurkkupala ja Lunan läheltä oli kurkusta syöty reunat ja jättämäni heinätuppo oli kelvannut myös. Hyvä! Hirmuisen pieniä määriä vieläkin, mutta ainakin olen nyt varma siitä, että Luna syö kuitenkin. Tuliaisistani ei uskallettu nähteni välittää, mutta lopulta ns. heinäpallo, johon olin tuoreet laittanut, oli raahattu lähemmäs suojapaikkoja ja suurin osa oli kadonnut parempiin suihin. Laitoin loput pois.

Uutena marsunomistajana seurailen ehkä liiankin tarkasti (jos niin voi sanoa) uusien elukoiden asettumista. Välillä pitää kurkata, että piiloutunut Luna varmasti hengittää. Mirin näkee suojastaan, se tarkkailee, mutta ei vieläkään liiku meidän nähtemme.

Iltapäivällä luin hetken aikaa marsuille englannin läksyjäni ja Luna taisi pitää minua vähän höppänänä, kun tuli jopa kurkistamaan suojansa aukolle juttujani. Sitten lähdin poikaystäväni kanssa käymään museossa. Illalla takaisin tullessamme linnoittauduimme olkkariin marsujen lähelle. Katsoimme Simpsonit ja Housen. Samalla kuului takaa rapinaa kun Miri tutki hetken ympäristöä. Meidän lähellä! Tosin sitten se säikähti jotakin ja säntäsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Lunan viereen koppiin.

Nyt on taas meidän ja marsujen uniaika. Äsken näin Lunan kopin ulkopuolella. Lukioaikainen tuttuni on lähiaikoina hankkinut marsunsa kasvattajalta ja suosittelisi, että ottaisin kaikki piilopaikat pois ja laittaisin tilalle heinäkasan, jotta tultaisiin väkisin tutuiksi. En vielä sulata tätä taktiikkaa, toki meidän etenemisemme on hitaampaa, mutta tämä oli vasta ensimmäinen kokonainen päivä talossa enkä halua, että Luna meidän kattomme alla saa aihetta tärinään.


Sain todella suloiset ja persoonalliset marsut. Olen hirmuisen onnellinen ja yhä onnellisemmaksi tulen, kun näen Lunan ja Mirin tottuvan uuteen kotiinsa!